Rentoa viikonloppua

Mokkapalat...

 

Meillä on tapana leipoa ainakin kerran viikossa silla periaatteella, että halutessaan lapsetkin saavat osallistua. Tällä kertaa kokeilimme herkullisia mokkapaloja. Niitä olen valmistanut viimeksi joskus kauan sitten Suomessa! 


Leivokset onnistuvat mainiosti, joka ei aina olekaan itsestäänselvyys. Minulla on melkoisen kinkkinen uuni, jota kuluneen kahden vuoden aikana olen vähitellen oppinut käyttämään niin, että kaikki ei pala. Useampi pelti vain suojamaan tulelta, niin mokkapalatkin tulivat tasaisen ruskeina uunista ulos - juuri niin kuin pitääkin!


Leipominen on minulle terapiaa. En tieda mikä siinä on, mutta jätän sitten jotain muuta vaikka sivuun, että saan ainakin kerran viikossa leipoa. Senkin uhalla, että siitä seuraa lisää tiskiä (onneksi meillä on ollut jo reilu puoli vuotta tiskikone!) . Taikinaa sekoittaessa tulee vain niin hyva olo; voi vain olla siinä taikina huomion keskipisteenä, viettaa aikaa lasten kanssa omalla osaamisalueellaan ja unohtaa muut arjen vaatimukset edes hetkeksi. Arjen pyörittäminen kun saa välillä suunnattomat mittasuhteet stressin samalla kasvaessa. Pysähtyessäni leipomaan stressi helpottaa. Palkitseva lopputuloskin on jo heti käsillä, maistettavissa ja haistettavissa. Siitä on hyvä jatkaa viikkoa mieli monta astetta keveämpänä.

Teista, lukijat, varmaan olisi mukava kuulla myos paikallisista leivoksista. Luultavasti myöhemmin. Nyt vain on niin, että leivon erityisesti kaikkea suomalaista, koska leipominen tehoaa kovasti Suomi-ikaäänkin sen iskiessä. Varsinkin pulla. Tutut ohjeet toimivat ja niitä on helppo totteuttaa noin vain lastenkin kanssa tilanteessa kuin tilanteessa. Sitä paitsi suomalaiset leivokset ovat herkullisempia kuin chilelaiset. Joten suomalainen leivonta on minulle paljon mielekkäämpää.


Lapset valitsivat leivosten päälle nonparelleja ja kookoshiutaleita. Minä olisin laittanut pähkinärouhetta, mutta lasten ehdoilla sitä nyt mentiin.

Näin ollen toivotan teille, hyvät lukijat, oikein lokoisaa viikonloppua. Mekin yritämme ottaa niin rennosti kuin se vain on mahdollista neljän pienen ja touhukkaan vipeltäjän seurassa.

Seuraattehan mukana, koska tiedossa on taas uusia haasteita meidän elämässämme, mutta niistä myöhemmin lisää. Samasta syystä johtuen voi olla, että en niin usein tulevana kuukautena ehdi tehdä päivityksiä, mutta käykää välillä kurkistamassa.

 

Paremman tulevaisuuden puolesta

Luís myymälänsä edustalla.

                       

Tuoreen leivän tuoksu tulvahtaa pienestä myymälästä. Valkean liinan alta löytyy juuri saapunut vielä lämmin leipäkuorma. Sitä myy chileläinen Luís, 50. Leivän lisäksi hän myy paljon muutakin pikkuisessa liikkeessään, mausteista nuppineuloihin, mutta tuore leipä on yksi asiakkaiden suosikkituotteista.

-Kesällä erityisesti myös jäätelö käy kaupaksi. Suurin menekki on kuitenkin tupakalla ja virvoitusjuomilla, kertoo Luís. 
Jo liikkeen nimi "Minimarket la emergencia" (Hätätapaus) kertoo, että äkilliseen kotitaloustavaran puutteeseen täältä löytyy helpotus. 

Teitittelen haastateltavaani, koska hän on minua vanhempi, ja se kuuluu Chilen kohteliaisuussääntöihin.

Luís takanaan hyllyt, joilta voi löytyä melkein mitä vain.

Leipäkuorma saapui.

Avoinna oleva ovi houkuttelee asiakkaan poikkeamaan.

Samassa kauppiaalle tutut naapuriston lapset käyvät ostamassa jäätelöä, ja ulos kadulle pysäköi kolhuinen lava-auto. Joukko miehiä pysähtyy työpäivän lomassa tauolle nauttimaan virvoitusjuomaa. Kun pullot on tyhjennetty, työpäivä saa jatkua ja lava-auto kaasuttaa pois. 

Levähdystauko työmiehillä.

Virvoitusjuoma maistuu päivän kuumimmalla hetkellä.

Luís kirjaa ylös tilauksen tarpeessa olevat jäätelöt.

Katu hehkuu kuumuuttaan armottomasti paahtavan auringon alla, mutta tuuli vilvoittaa sopivasti. Myymällässäkään ei ole liian kuuma, mutta asiakkaiden mentyä kauppias käy hieman virkistymässä ulkona.
 
Olemme Atacaman autiomaassa Calaman kaivoskaupungissa Chilessä. Luís on paljasjalkainen calamalainen, mutta yhä useampi asukas tulee muaalta. Viime vuosien aikana kaupunki on kasvanut räjähdysmäisesti. Kaivostoiminta on laajentunut ja sitä myötä alan osaajia on asettunut eri puolilta maailmaa Calamaan, osa projektin mukana vain käymään, toiset jopa jäädäkseen. Köyhemmistä naapurimaista kuten Boliviasta, Perusta ja Kolumbiasta virtaa paljon siirtolaisia. Kasvava kaupunki uusine palveluineen tarjoaa työtä, ja palkkataso on huomattavasti parempi kuin siirtolaisten kotimaissa. Niinpä pieni vajaan 140 000 asukkaan Calama on melkoinen kulttuurien sulatusuuni.

Kauppiaan tie on ollut enemmät tai vähemmän kivinen. Usein Chilessä vain varakkaiden perheiden lapsilla on mahdollisuus jatko-opintoihin. Luísilla ei sitä koskaan ollut, vaikka hän olisi niin halunnutkin. Peruskoulun jälkeen alkoivat heti työn täyteiset vuodet. Ensimmäinen työpaikka oli huoltoasemalla. Tunnollisena työntekijänä hän pääsi esimiehensä suosioon ja sai tutustua johtotehtäviin, joista hän huomasi pitävänsä. Elämä vei eteenpäin ja uusi työsarka löytyi pienessä kaivosalan yrityksessä. Päättäväinen Luís pääsi yrityksessä johtotehtäviin, mutta lopulta yritys meni konkurssiin. Sitten olikin aloitettava puhtaalta pöydältä.

Aika kului ja Luís teki töitä milloin missäkin siivoamisesta autojen huoltoon sen mukaan, kun niitä oli tarjolla. Nuori mies tutustui siihen aikaan kauniiseen Jacquelineen ja seurustelu alkoi. Avioliitto solmittiin vuonna 1991. Luísin appi huomasi vävynsä pätkätyöputken. Niinpä appi tarjosi oman myymälänsä vuokrattavaksi vävylleen, koska oli itse muuttamassa muualle. Siitä on nyt kulunut 15 vuotta, ja Luís on tyytyväinen kauppias, vaikka työviikko onkin pitkä. Kauppa on auki joka päivä ja työtunteja kertyy viikossa yli sata. Moni chileläinen joutuu kamppailemaan saadakseen hyvän elintason.

-Tärkeintä on, että toimeentulot ovat riittäneet ja tulevat riittämään kaikkien tyttäriemme opiskeluihin, Luís iloitsee.

Toki hän toivoisi voivansa viettää enemmän aikaa perhensä kanssa. Tyttärien tulevaisuus on onneksi valoisa opiskelujen osalta, eikä heitä odota isänsä kaltainen kohtuuton työmäärä. Kauppias kokee itsensä vielä nuoreksi ja hänellä poikii idea myös omasta yrityksestä, jossa hän ei enää joutuisi tekemään niin paljon työtunteja.

Avioliitto ei edennyt aivan perinteisen kaavan mukaan. Avioiduttuaan pari erosi muutaman vuoden kuluttua. Siitä seurasi vuoden kestänyt virallinen avioero. Luís ja Jaqueline löysivät toisensa jälleen ja pari on edelleen onnellisesti yhdessä. Avioliitto on poikinut kolme tytärtä sekä jo kaksi lapsenlasta.

-Olen nykyään työn puolesta niin paljon poissa, ettei sitä ehdi riidelläkään, toteaa mies pilke silmäkulmassa.

Usein vaimo tulee lounasaikaan auttamaan aviomiestään myymälään, jotta tämä voisi ruokailla. Luis on kuitenkin tottunut olla syömättä työpäivän aikana. Sen sijaan on mukavaa saada viettää yhteinen hetki oman puolisonsa kanssa myös viikolla - olkoonkin sitten työn merkeissä - koska vapaa-aikaa ei juurikaan ole.

Yhteistä aikaa voi viettää näinkin.

Vaimon mukana kulkee usein 5-vuotias Lauryn, heidän ensimmäinen lapsenlapsensa, jota käytännön syistä Jaqueline hoitaa. Tyttö syntyi, kun vanhimman tyttären opiskelut olivat vielä kesken. Jaquelinen vastuulla on perheen arjen pyörittäminen. Siinä sivussa hän hoitaa kodin yhteydessä pientä askarteluliikettä omalla aikataulullaan. Koko perhe asuu saman katon alla, jo aikuinen tytärkin lapsineen. Näin on Etelä-Amerikassa tapana. Usein vasta avioiduttuaan lapset muuttavat lapsuudenkodistaan, jos silloinkaan.

-Mahdumme aivan hyvin, koska talomme on suuri, sanoo Luís.

Jaqueline ottaa vastaan puhelun Luísin palvellessa asiakkaita.

Työ on toki välillä uuvuttavaa, koska Luís ei sen ohella mitään muuta ehdi tekemään. Vakiintunut asiakaskunta on kuitenkin työn suola. Kohtaamiset vuosien takaa tutuksi käyneiden henkilöiden kanssa auttaa jaksamaan. Ystävälliselle myyjälle monet kertovat niin huolistaan kuin iloistaankin. Se antaa suuren merkityksen Luísin arkeen. Samalla hän on saanut katsoa aivan vierestä, miten naapurien silloin niin pienet lapset ovat jo nuoria aikuisia. Luís tietää jo etukäteen ensimmäisen asiakkaansa aamulla, kun eräs lähitalon iäkkäämpi herra tulee aikaisin aamulla ostamaan leipää. Myöhemmin aamupäivällä tulee tuttu rouva ostamaan yrttejä ja muita lounastarpeita.

-Ja jos joku vakioasiakas ei tule usampaan päivään, alan jo huolestua, kertoo asiakkaistaan huolehtiva Luís.

Työpäivään mahtuu muutama hiljaisempikin hetki, jolloin ehtii katsoa vaikka hieman televisiota.

Asiakkaita Luísilla riittää nyt. Myynti ei kuitenkaan ole ollut tasapaksua eikä aina edes voiton puolella. Viitisen vuotta taaksepäin Calamassa avattiin ensimmäinen kauppakeskus kaupunkiin. Luisin myymälä jäi uutuudenviehätyksen varjoon. Silloin myynnit romahtivat lähes puoleksi vuodeksi, mutta vain noustakseen taas jälleen. Kaupan sijainti on hyvä, koska lähistöllä on paljon omakotitaloja, muutama viidenkymmenen asunnon taloyhtiö ja hotelli. Kilpailuakin on, mutta Luísin myymälän pitkät aukioloajat ovat edukseen ja muissa kaupoissa ei myydä oman tyttären valmistamia leivoksia.

Asiakkaita riittää.

Sunnuntaisin vihdoin koittaa koko perheen odottama viikon h-hetki, kun Luís sulkee putiikkinsa kolmeksi tunniksi. Kotona nautitaan tällöin iloinen perhelounas, jossa vaihdetaan koko viikon kuulumiset ja suunnitellaan tulevaa. Perhe on tottunut Luísin työaikatauluun ja ovat kiitollisia sunnuntain yhteisestä hetkestä. Joka helmikuu sulkee hän niin ikään kauppansa, mutta jopa kahdeksi viikoksi. Silloin on loma. Irtiotto työstä kerran vuodessa ja kesäloma perheen kesken on ansaitusti paikallaan.

Riistetty vapaus

Vapaa!

 Lyhyt alustus. Jos et jaksa lukea koko tekstiä, niin lue lopussa tiivistelmä. Toivon tähän tekstiin kommentteja, kokemuksia ja neuvoja asuitpa sitten missä tahansa maassa.

Onko sinulla lapsi ensimmäisellä luokalla?  Minulla on. Tai ehkä kohdallasi se vaihe on jo takana tai vielä edessä? Joka tapauksessa, mitä todennäköisemmin kaikki lukijani ovat kerran ekaluokkalaisia olleet. Koulun alku on niin suuri muutos elämässä. Muistan vielä, että ensimmäinen koulupäivä jännitti valtavasti. Jälkiruoaksi oli jäätelöä (päällimäinen muisto!) ja ope oli hurjan kiva, ryhmä pieni, meitä oli vain 11, seuraavana vuonna vain 8, kun useampi oppilas muutti muualle. Miten jännittävää oli hipelöidä uusia kirjan kansia, tutkia pientä vaaleanpunaista laatikkoa, joka sisälsi vokaaleita ja peilin äänteiden harjoitteluun. Ja sitten leikkiä ja kaiken kaikkiaan alku oli pehmeä. Upouusilla vahaliiduilla sai vielä taiteilla oman kesämuiston. En osannut silloin vielä edes lukea, mutta jouluun mennessä olin oppinut. Minun mielestäni ekaluokka on sitä varten, että opitaan lukemaan, laskemaan ja sosiaalista kanssakäymistä ikätovereiden kanssa. Minkälaisia koulumuistoja sinulla on?

Minkälainen koulutie on Chilessä? Vastaukseni tulee ykskantaan kuin apteekin hyllyltä, vapauden riisto! Kautta aikain on ihmiskuntaa haluttu aivopestä milloin missäkin, kuten keskitysleireillä. Onneksi ei aivan niin julmasta toiminnasta ole kyse, mutta pikkulapsilta vedetään matto jalkojen alta pois koulun alettua. Kouluvuosi alkaa helmi-maaliskuussa, ja ekaluokkalaisia ovat kaikki ne, jotka maaliskuun loppuun mennessä ovat täyttäneet kuusi vuotta. Siihen loppuu vapaa-aika. Viikonloppuna vain voi hieman hengähtää. Muuten viikon päivät pyörivät koulun ympärillä aamusta iltaan.

Pohjois-Chilessä kouluille ominaista on "doble jornada" eli kaksiosainen koulupäivä. Esimerkiksi koulu alkaa klo 8.00 ja päättyy klo 12.15. Sitten kotiin syömään ja jälleen koulun penkille klo 14.00 aina klo 17.15 saakka. Turhaa aikaa kuluu matkustamiseen ja lapsi väsyy kovin tällaisessa pyörityksessä. Laskin, että omalla ekaluokkalaisellani on heti jo 12 eri oppiainetta ja 35 tuntia koulua viikossa. Ryhmän piti olla pieni, mutta luokan koko onkin 38 oppilasta. Poikkeusluvalla sain osallistua ensimmäisille tunneille. Heti vain vokaaleita taululta kopioimaan ja melkoinen melu luokassa. Opettaja tuskin itse huomasi, että joku keikkui jatkuvasti tuolilla, toinen "söi" tuoliaan, kolmas päästeli hiljaisesti eläimellisiä ääniä. Eivätkä he olleet ainoita, jotka eivät pystyneet keskittymään opettajan puheeseen. Ja tämä on yksi kaupungin parhaista kouluista...

Äitini oli hämmentynyt täkäläisen koulun työ- ja tuntimäärästä. Ihan vierähti kyynel poskelle, kun hän oli kirjeeseen laittanut Leevi and the Leavings- yhtyeen laulun sanat: "Lapsi painaa nenän kylmään ikkunaruutuun ja ihmettelee, miksi kouluun täytyy joka päivä ennättää ja ei ole aikaa edes leijaa lennättää, mieluiten kääriytyisi peittoon uudelleen, eikä tarvitsisi mennä minnekkään."

Tiivistelmä:

Päivä vain...

Chilen koulujärjestelmä on huono ja tarvitsen vaihtoehtoja. Maailma on auki. Lukijat, voisitteko ystävällisesti kertoa eri maiden kouluista ja koulujärjestelmistä kokemuksienne ja tietojenne mukaan? Missä on ollut hyviä kokemuksia? Ensisijaisesti kiinnostaa Australia ja Kanada. Tiedot muista englanninkielisistä maista myös tervetulleista, Keski-Euroopastakin tulkaa kertomaan ja ihan mistä vaan.

...ja hetki kerrallansa...

Laskiaista!

                   Hyvää laskiaista, lukijani!

Täällä laskiainen on alkanut varsin lämpimissä lukemissa, 26 astetta, lumetonta ja hieman tuulista. Ja aurinko paistaa, kuten aina.

Pulkkamäkeä saa hieman hakea. Yksi vaihtoehto voisi toki olla lumiset vuorten huiput, mutta raahatapa siitä nyt neljä pienokaista sinne saakka vain pulkkamäen vuoksi, ja siitä "mäestä" en uskaltaisi ainakaan minä laskea, saatikka sitten, että antaisin lasteni niin tehdä. Yksi varteen otettava vaihtoehto voisi toki olla hiekkadyynit reilun sadan kilometrin päässä, mutta taidammepa tyytyä ihan vain lähipuiston liukumäkeen.

Mutta mitenkäs on laita siellä Suomessa, onko siellä päässyt laskiaisen kunniaksi pulkkamäkeen?

Laskiassunnuntai sattuu olemaan täällä lasten kesäloman viimeinen vapaapäivä. Sen kunniaksi lasten parhaat kaverit perheensä kanssa tulevat kylään. Tarjolla on sitten laskiaspullaa ja marjapiirakkaa, jota olen jo pitkään luvannut valmistaa poikien kavereiden vanhemmille.

Kuvan pullat ovat kuukauden takaa. Silloinkin meillä oli vieras kylässä, ihan Suomesta asti, joten ajattelin, että kyllä sitä nyt pitää laskiaisena laskiaispullaa olla. Olin nimittäin jostain saanut mieleeni, että silloin jo oli laskiainen. Eikä mieheni tai vieraamme (ulkomaalaistaustainen ;) ) sen kummemmin kuin lapsetkaan kyseenalaistaneet päivämäärän oikeellisuutta, vaan pullat kelpasivat kaikille. Ja aikainen laskiaisen vietto sujui mukavasti sinä päivänä rannalla Antofagastassa tavaten myöskin muita suomalaisia.

Meri tempaisee mukaansa leikkiin!

Rannalla ei tule tylsää.

Nämä pullat saivat hillon ja kermavaahdon lisäksi kinuskisydämen.

Täytteeksi aluksi pieni nokare kinuskia.

Mukavaa alkanutta maaliskuuta :)!!

Muu maa mustikkako?

Ajan puutteen vuoksi olen ollut surkea yhteydenpitäjä Suomeen. Sen vuoksi blogi onkin hyvä väylä kuulumisien kertomisiin. Viime aikoina on tullut paljon sähköposteja tutuilta, mutta en ole lainkaan ehtinyt vastata. Eräs sähköpostin aihe meidän perheen "poikkeavasta ei-perussuomalaisuudesta" herätti mielenkiintoisia ajatuksia. Uskon, että kuka tahansa ulkomailla enemmän tai vähemmän asunut tai asuva on kokenut joskus ulkopuolisuutta vallitsevasta kulttuurista.

Ensinnäkin kansainvälinen avioliitto mullistaa omaa ja toisen maailmaa. Miten sisäistää toisen kulttuuri, mistä kumpuaa toisen niin erilaiset näkökulmat tavalliseen arkeen? Kestää oman aikansa ennen kuin arki löytää omat raiteensa. Mutta ajan kuluessa sitten onkin jo muodostunut oma yhteinen entistä rikkaampi perhekulttuuri kuin hieno suodatettu aromikas kahvi, jonka nimi on "meidän parhaat".

Toisaalta, olipa sitä missä tahansa maailmankolkassa, aina on kaipuu joko sinne tai tänne. Onneksi koti on kuitenkin siellä missä sydän on, eli siellä missä ydinperhe. Siitä huolimatta voi tuntea olonsa joskus syrjäytyneeksi, jos kodin ulkopuolinen kulttuuri on poikkeava omasta perhekulttuurista. Näin on ollut meillä välillä niin Suomessa kuin Chilessäkin. Tietysti on paljon omastakin asenteesta kiinni, miten suhtautuu kulttuurin eri piirteisiin. En halua enkä pystykään katsomaan maailmaa vain suomalaisesta näkökulmasta. Mutta kokonaan chileläinen ajattelutapa vasta vieras olisikin minulle.

En olisi Suomessa asuessani varmaan koskaan uskonut, että oppisin ottamaan lapsiperheen arjen niin rennosti kuin täällä Chilessä. Suomessa oli aina stressi päällä ja kaiken piti toistua samanlaisena päivästä toiseen, vierailuajat oli rytmitetty päiväunien mukaan ja voi sitä oman pään sisäistä kaaosta, jos joku ei mennytkään nappin. Nyt voin jo hymyillä menneille vuosille. Nykyään meillä on parhaimmillaan kymmenen lasta takapihalla leikkimässä, jos kaikki naapurit tulevat samaan aikaan kylään ja kyllä se välipala voi sitten siirtyä vaikka tunnilla.

On mielenkiintoista nähdä, miten vallitseva kulttuuri vaikuttaa omaan arkeen. Miten aluksi sitä kynsin hampain yritti pitää kiinni kaikista vanhoista rytmeistä ja tottumuksista. Vaan eipä se paljon auta, jos puisto aukeaa vasta klo 10.30 ja naapureiden lapset heräilevät vasta klo 11.00. Tai jos puisto onkin suljettu, koska aikaisemmin päivällä oli sadetta ja nyt siellä on märkää. Tai ei voi kävellä vaihtelun vuoksi toiseen puistoon, koska se on liian kaukana. Tai jos aamulla ei voi mennä ulos, koska on liian kylmä. Tai jos myöhemmin ei voi mennä puistoon, koska on liian kuuma. Tai ei voi juosta, koska voi kaatua tai ei voi leikkiä hiekalla, koska voi likaantua. Minulle nämä kaikki kuulostavat aivan turhilta tekosyiltä. Onhan se kuitenkin ihan ymmärrettävää kulttuurissa, jossa kukaan ei ole herännyt talvipakkasilla pari tuntia aikaisemmin ennen töihin lähtöä laittaakseen auton lämpenemään, puhdistaakseen muutaman sentin lumikerroksen auton katolta, rapatakseen jäätyneet auton ikkunat ja sitten vielä kolatakseen auraustraktorin jättämät lumikököt pihan edustalta saadakseen auton ulos pihalta. Tai aloittanut yksin 7-vuotiaana omin jaloin koulutaipaleen. Tai pyöräillyt yli 5 km kaatosateessa. Tai leikkinyt lapsena kuravellillä. Maassa maan tavalla - ainakin osittain. Oikeus on kuitenkin omiin mielipiteisiin, ja onneksi tarvittaessa ne voi jäädä sinne omaan pääkoppaan.

Kaiken keskellä olen oppinut vain pyörittämään päätäni vain omassa mielessäni. Tai ottanut vastaan kommentteja vain hymähtämällä. Ja ottamaan rennosti. Ja jakamaan puolisoni kanssa; huumoria meillä riittää kummankin kotimaan tavoista.

Toisaalta chileläiset ovat hurjan kiinnostuneita elämästä Suomessa tai Euroopassa yleensä. On suuri ihme, jos joku taitaa kaksi eri kieltä, useammasta puhumattakaan. Täällä ihaillaan vaaleita ihmisä käsittämättömän paljon, ihonväri on jatkuva puheenaihe ja ihmiset voidaan laittaa jopa paremmuusjärjestykseen hiusten, silmien ja ihonvärin perusteella. Mitä vaaleampi, sitä parempi. Joskus joku saattaa aivan oma-alotteisesti tulla vain puolustelemaan, että kyllä meidänkin suvussa oli se ja se vaaleahiuksinen kälyn kaima. Niin että kyllä se meidän sukukin on ihan hyvä. Siis joku tuntematon henkilö puistossa. Kai ajattelevat, että minä ajattelen heidän olevan vähemmän, vaikka en todellakaan näin ajattele. Tai ehkä se ei olekaan puolustelua, vaan pikemminkin positiivista esittelyä, että kyllä meiltäkin blondeja löytyy, olemme jo melkein sukua! Onhan minultakin tullut puiston lapset vilpittömästi kysymään, että olenko albiino tai sokaistunko heti, jos otan aurinkolasit pois silmiltä ulkona (minulla on siniset silmät).

Pidän suomalaisissa perinteissä siitä, että usein monille juhla- ja merkkipäiville on omat leivoksensa. Nautin leipomisesta (en niinkään jälkien siivoamisesta). Se jos mikä on hauska tapa jakaa lapsilleni suomalaista kulttuuria ulkomailla. Lapsille joku pieni leivos voi tehdä suuren eron päivään. Kun päivällä on vielä joku erityinen nimi, niin pian lapset sen jo muistavat, ja niin suomalaiset perinteet jatkuvat meidänkin perheessä vuodesta toiseen.

En koe olevani erityisen suomalainen, mutta en todellakaan myöskään chileläinen. Sanonta kuuluu, että oma maa mansikka, muu maa mustikka. Minun herkkuani ovat kuitenkin kuningatarpiirakka ja sekamehu. Elämä on vihdoin ja viimein asettunut omille raiteilleen täällä pitkään kestäneiden alkuponnistelujen ja kulttuurishokin jälkeen. Niin että paluumuuton ajatus tuntuu jo suorastaan vieraalta (mitä ihmettä!). Luulen, että siinä tulisi uudestaan kulttuurishokki. Ja miten sitä jaksaisi elää ilman jokapäiväistä aurinkoa?

Hyvää Kalevalan päivää laskiaispullia odotellessa!

Machuga osa 2

Hei!

Blogini alkutaipaleella kerroin seikkailustamme Machugassa (lue tästä) . Tämä tapahtui talvella. Nyt kesällä palasimme sinne uudestaan, kokemus oli mitä mahtavin ja aivan erilainen viime kertaan verrattuna. Kesäretkemme ovat suuntautuneet enimmäkseen rantakaupunkeihin (niistä lisää myöhemmin), joten vaihteen vuoksi päätimme tehdä jotain erilaista.

Machuga

Machuga on aivan pieni kylä, jossa sijaitsee vain pari kymmentä taloa sekä pieni ja piskuinen kirkko. Talvella ei näkynyt ainuttakaan kyläläistä, nyt muutama. He elättävät itsensä laamojen paimentamisella. Laamoista saadaan villaa ja myös lihaa. Talvella kylä oli hyytävän kylmä, nyt kesällä tarkeni jopa lyhythihaisessa. Heti, kun aurinko alkoi painumaan, lämpötila muuttui välittömästi koleaksi kylmän tuulen vuoksi.

 Tässäkin kylässä liehuu komeasti Chilen lippu. Olen huomannut, että chileläiset liputtavat mielellään. Karavaanarit ja telttailijatkin usein laittavat väliaikaisen asumuksensa koristeeksi lipun liehumaan.

Kirkko on rakennettu korkealle rinteeseen

Kylä sijaitsee 4000m meren pinnan yläpuolella. Tämä tarkoittaa, että happea on vähemmän. Sen huomasikin heti, koska päätä särki ja tavallinen kävelyvauhtikin sai nopeasti uupumaan. Kiipesimme joillekin kukkuloille, mutta se oli kovin raskasta puuhaa. Olisi pitänyt olla energiapitoisemmat eväät mukana (meillä oli tuoreita ja kuivattuja hedelmiä, välipalapatukoita ja keksejä). Minun alkoi tehdä mieli suklaata, toisten juustovoileipiä ja kaakaota.

Kuopuskin tutustumassa vuorikiipeilyyn.

Vehreää ja kaunista. Suurin osa kasveista -pehmeältä näyttävä ruohokin- on kuitenkin kovaa ja piikikästä. Kuin nuppineulan terään sormensa pistäisi!

Eläinsafarilla

 

Satuimme olemaan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Luonto antoi nimittäin parastaan. Näimme paljon Chilen luonnon tyypillisiä eläimiä. Machugassa on pieni suolainen järvi ja suo, jotka talvella olivat osittain jäässä. Nyt järvellä näkyi monta lintulajia, upein oli mielestäni vaaleanpunainen flamingo.

  

Satuimmepa näkemään myös suuren strutsin sukulaisen, ñandun.

Useampia vikunjalaumojakin (vicuña esp.) osui reitillemme , mutta ovat kovin säikkyjä otuksia, eivätkä päästä ihmisiä lähelleen.

Laamoja ja alpakoita oli laiduntamassa siellä täällä, sekä omistettuina että luonnonvaraisina. Talvella näimme myös villiaaseja.

Chinchillakin vilahti hetken kalliolla (suuri oravaa muistuttava aavikkorotta), mutta siitä emme ehtineet saada kuvaa.

Lopussa kiitos seisoo

Retki oli hauska, joskin väsyttävä. Liikuntasuositukset varmaan täyttyivät, lapsilla oli kovasti ihmeteltävää, nähtävää ja tutkittavaa. Jännittävä päivä, korkeus ja auringon porotus tekivät tehtävänsä niin hyvin, että paluumatkalla saimme puolisoni kanssa nauttia täydellisestä rauhasta, koska kaikki lapset nukahtivat heti kotimatkan alkumetreillä!!! Sellaiset hetket ovatkin antoisia parisuhteelle, koska muuten talo on täynnä hulinaa päivästä toiseen. Arki ja puolison pitkät työpäivät uuvuttavat sen verran, että kun lapset ovat jo sängyssä, ruoan muruset harjattu lattialta ja pyykit ripustettu narulle, niin ei itse enää ajattele muuta kuin tyynyä ja peittoa.

Tulivuori taaempana.

Luonnon hehkua, kun valo ja muodot leikkivät, kunnes viimein aurinko painuu horisontin taa.

Kotimatka sujui sitten rattoisasti molemmille tuttuja lauluja laulaen ja auringonlaskuun saakka upeita maisemia ihaillen. Luksusta!

P.s. Jotain kummallista tein, että muut kuvat eivät ilmeisesti näy vanhoissa julkaisuissani. Kello on jo niin paljon, että en voi nyt enää selvittää mistä on kyse. Pahoitteluni, toivottavasti saan asian pian järjestykseen.

Keväästä syksyyn

Alkusyksyn terveiset täältä autiomaasta, lukijani!

Lomat on nyt lomittu ;). Se pari viikkoa venähtikin useammaksi kuukaudeksi, mutta kartalla olen yhä. Viimeksi oli kevät aluillaan, kun kirjoitin. Pääkaupungissa Santiagossa oli ihastuttavaa käydä keväällä. Chile kun on kovin kuiva maa, niin kaupungin vehreys ja kukkaloisto hurmasi varsinkin tällaisen autiomaan asukin.

Kesä on kulunut huimaa vauhtia. Nyt lämpöiset tuulet puhaltavat viimeisiään. Eipä silti, kesähepenissä sitä vieläkin kuljetaan, aamut vain ovat entistä viileämpiä. Kunpa ei nyt ihan heti muuttuisi jäätäviksi, koska silloin on niin iso kynnys päästä ylös lämpimien vällyjen alta. Sanoisin, että yksi epämiellyttävimmistä asioista Chilessä asumisesta on paleleminen talon sisällä talvella... Kahdella vanhimmalla lapsella alkaa jo viikon päästä koulu.

Tässä nyt tällainen alustus, että lomilta on jo palattu. Sunnuntain marjapiirakka on uunissa, joten sitä odotellessa oli muutama minuutti aikaa tulla tekemään tämä päivitys. Jatkossa tiedossa mielenkiintoisia kertomuksia, joten jää toki taas seuraamaan :)!

Rennoissa sunnuntaitunnelmissa,
Sariina